Täydellisen elämän täydellinen olohuone

Liityin tässä jokunen aika sitten pariin Facebookin blogi-ryhmään, jossa mainostetaan siis omia blogeja jotta ihmiset löytäisi niihin paremmin ja ehkä blogitkin saisivat pari uutta lukijaa. No hyvin iloisin mielin liityin mukaan ja aika toiveikkaanakin, mutta hiljalleen alkoi karu totuus valjeta. Ne blogit eivät ole vain blogeja vaan kyseisten ryhmien nimet voisivat yhtähyvin olla "lifestyle-blogit" tai "vauva-blogit", koska mistään muusta ei niissä ryhmissä tunnuta puhuvan.. tai siis eihän niissä ryhmissä edes puhuta mistään, kaikki vain spämmäävät omia tekstejään sisään. Uusia vauvoja, uusi Ikean taulu, uudet housut H&M:stä tai sitten kaakao-ohje, jonka kaikki osaa tehdä unissaankin ilman minkäänlaista ohjetta.

Mietin tuossa yhtenä päivänä että voisin piruuttani kirjoittaa tekstin siitä mitä ihmettä on lifestyle koska jokaisen blogin kuvauksessa se lukee. Mutta en sitten osannut määritellä sitä mitenkään järkevästi tai en löytänyt kunnon vastausta tähän. Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin elämä, jossa kaikki on täydellistä ja maailma on kuin sisustus- tai muotilehden keskiaukeamalta. Keittiö on tahraton ja koristeltu kivasti jollain krääsällä, joka ei missään tapauksessa kerää pöllyä itseensä ja on muutenkin hyvin käytännöllistä keittiökalustusta kaikin puolin. Olohuoneessa on tahrattomat, uudet Ikeasta ostetut tyynyt ja viltit ja taulut ja sohvakin samasta paikasta ehkä.. ja pöytä ja kaikki kirjahyllyä (ja sen sisältöä) myöten. Tottakai kaikki on syksyn uusinta sävyä ja tunnelmavalaistuksena on Ikean kynttilöitä. Ja tässä täydellisessä olohuoneessa istutaan ja vietetään täydellistä tunnelmallista iltaa joka päivä. Makuuhuone on sitten samaa laatua; ei, vaatteet eivät loju sängyllä, lattialla tai tuoleilla tai roiku kaappien hyllyiltä alas. Peitto on aina täydellisesti sängyllä ja tottakai syksyn sävyiset pirtsakat tyynyt ovat kauniisti koristamassa.. ja samaten kynttilät. Tottakai. Ja tässä täydellisessä pikku makuuhuoneessa on hyvä tehdä niitä täydellisen raskauden siivittämiä täydellisiä vauvoja. Raskauskin on tosiaan täydellinen eikä sisällä pahoinvointia tai turvonneita raajoja tai liikakiloja. Sitä nautitaan joka hetkestä. Yeah righ.
Vaatteista ja meikeistä en jaksa edes aloittaa, koska ei herranjumala. Kaikista ärsyttävämpiä ovat kuitenkin nämä ns. lifestyle-valokuvausblogit, joissa valokuvia on kymmenen täysin samanlaista ja kaiken lisäksi ne on jonkun muun kuin bloggaajan itsensä ottamia koska bloggaaja itse esittelee niissä omia päivän (täydellisiä) asujaan. 

Pointti oli nyt lievä turhautuminen siitä että blogi-ryhmät kattavat sisäänsä vain valkoisella pohjalla olevia harmaasävyisiä ihanan pirtsakoita, toinen toistaan muistuttavia täydellisiä pikku blogeja, jotka kertovat täydellisistä pikku elämistä. Tämä täydellisten elämien selailu alkaa pikkuhiljaa ahdistaa siihen malliin että taidan poistua vähin äänin noista täydellisistä ryhmistä (joissa ei kommentoida. Ei todellakaan). Palaan omaan epätäydelliseen elämääni sotkuisen keittiöni, muhkuraisen sänkyni ja rojuisen olohuoneeni keskelle. Suck it! Tämä oli blogi-rage.

Leppäkerttutyttö

Maantien väriset hiukset poninhännällä sinisellä ponnarilla. Yllään keltainen paita, jossa on palmun kuvia ja helmassa hapsuja. Jalassa äidin tekemät shortsit, jotka ovat pääväriltään punaiset ja täynnä kukkia. Jaloissa ei ole kenkiä vaan varpaissa punaista lakkaa. Tytöllä ikää ehkä kuusi vuotta.

Talo on possunpunainen ja pitää sisällään kolme sukupolvea. Siinä on viisitoista ikkunaa, neljä ovea ja kolme terassia. Yhdet jyrkät raput vievät paikkaan, jonne yksin ei saa kiivetä. Pihan piirissä on viisi muuta rakennusta. On vanha navetta, jossa lehmät ennen asuivat, ja sen yläkerta joka on sekin kielletty pieneltä tytöltä. Navetan vintillä on reikä lattiassa ja siitä voisi pieni tyttö pudota. Ja se silta, joka ajan kanssa muuttui aina vain vaarallisemmaksi. On puimala, jossa on merellinen viljaa, punainen puimuri ja kaksi traktoria. Siellä kädet tulevat aina likaiseksi, vaikka et mihinkään koskisikaan. Sinne ei saa mennä ilman kenkiä. Sitten on vanha aitta, joka on ollut siinä kauemmin kuin talo. Siinä on kolme ovea eikä yhtään ikkunaa ja siellä nukutaan kesäisin. Aitan vieressä on puuliiteri, joka on harmaanvioletti ja hieman vinossa. Kapea polku vie pitkän heinän halki sen narisevalle ovelle. Viimeisenä ylätien toisella puolella on maakellari, jonka päällä kasvaa puita ja heinää ja sammalta. Sen sisällä on aina kylmää ja kosteaa ja siellä haisee perunalta.

Ulkona on lämmintä ja ampiaset pörräävät pihassa kasvavissa sireenipuskissa. Pihatie pistelee pieniä varpaita ja jalkapohjia, mutta tie on ylitettävä jos haluaa viileälle vasta-ajetulle nurmikolle joka värjää jalat vihreiksi. Pihan reunalla seisoo ylväänä ja vähän kieroon kasvaneina kolme omenapuuta, joiden takana on oja ja ojan toisella puolella vehnäpelto. Vehnä tuntuu karhealta kättä vasten ja se yltää tyttöä hartiaan saakka, niin pitkää se on. Auringonvalo ei pääse lämmittämään pellon pintaa ja siksi savi tuntuu kylmältä varpaita vasten. Pellon keskellä on valtava kivi, jonka vieressä ja osin sen ympärillä kasvaa suuri tuomi. Ja kukkivan tuomen oksilla asuvat leppäkertut, tytön parhaat kaverit. Niitä hän kerää lasipurkkiin, jonka kanteen on saksin tökitty reikiä. Purkissa on voikukan lehtiä, oksia ja kivi jotta leppäkertuilla on tekemistä. Hän ei halua satuttaa niitä, hän haluaa vain katsella kuinka ne kiipeilevät. Antaa niille nimen ja pitää niitä hetken verran luonaan.

Matka takaisin kiiruhdetaan juosten ja mukana oleva keltainen koira mustan kuonon kanssa hyppii tytön kintereillä. Se on kova karkailemaan, mutta pitää myös vahtia kun sille päälle sattuu. Harmaavalkoinen kissa taas ei jaksa kiinnostua tytöstä ja tytön leppäkertuista sen enempää kuin mitä on pakko tytön ylittäessä pihatietä ja kavutessa lämpimälle betoniterassille. Ovi auki ja kiinni ja seikkailu pellonkeskelle ja takaisin on päättynyt.

Tämä tarina on tosi ja se tapahtui jotakuinkin vuonna 1996. Enää eivät lapset juokse yksin paljain jaloin viljapellon läpi leppäkerttuja noutamaan, koska tässä holhousvaltiossa olisi kukkahattutädit pian oven takana kysymässä vanhemmilta mikseivät vahdi lapsiaan. Ja pellonomistaja luultavasti vaatisi korvausta niistä muutamasta katkenneesta viljasta, jotka tämä seikkailu väkisin tuotti. Puhumattakaan nyt eläinsuojeluviranomaisista, koska onhan leppäkerttujen purkkiin tunkeminen varmasti rikos, eikö? Sitä mä vaan mietin että mihin nuo ajat katosivat ja mistä löytäisin sellaisen maan missä lapsi saa edelleen olla lapsi. Haluan leppäkerttuja, saatana!

Ehkä siinä talossa on terassi

Tarvitseeko minun tietää missä mennään? Onko minun ymmärrettävä kaikki, jotta voin olla jotakin mieltä? Eikö riitä että tuntuu pahalta ja toivo paremmasta on mielessä jatkuvasti? Jos sanon että haluan pois, saan vastaukseksi; ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Ei missään ole asiat paremmin. Mistä tiedät jos et ole koskaan nähnyt maailmaa rajojen toisella puolella? Muuta kuin Espanjan turistirannat, jota voi hädintuskin kokemukseksi sanoa.
En etsi veroparatiisia. En paikkaa, jossa kaikki on täydellistä. Maksan kyllä oman osuuteni, mutta haluan vastikkeeksi jotain muuta kuin säästöjä ja säästöjä ja säästöjä. Kun olen vanha, haluan että minusta pidetään huolta ja minusta välitetään. Jos hankin lapsia, haluan heille turvallisen lapsuuden ja hyvän tulevaisuuden. Kun valmistun, haluan työtä jolla on jokin merkitys. Haluan että joku jossain tuntee jotain, kun näkee sen mitä me porukalla tehtiin.

Haluan kodin jostain korkealta. Ehkä vuoren rinteestä, josta näen kaupungin ja meren. Haluan kulkea työmatkani pyörällä tai kävellen, sadepäivänä ehkä bussilla. Näen auringonpaistetta sadepäivässäkin. Haluan avarat, valoisat huoneet. Takan ja sohvan, johon voin upota päivän päätteeksi. Kylpyhuoneen jossa on amme, ja saunan. Makuuhuoneessa iso, pehmeä sänky lämpöisine peittoineen. Kotona on pari kissaa, mies ja ehkä lapsi.
Minä teen leffoja ja mies tekee mitä haluaa. Muksu käy koulua, josta me ehkä maksamme mutta ihan ilolla. Päivän ensimmäinen ja viimeinen asia on kissojen ruokkiminen. Ehkä siinä talossa on terassi, jolla voi istuskella katselemassa laskevaa aurinkoa samalla kun juo teetä? Tai talvi-iltoina voi kököttää takan ääressä vilttien alla.

En halua jäädä tänne, koska täällä minä tukehdun. Tuo unelma on kaukana täältä ja se voi viedä vuosia toteutuakseen, mutta on se sen arvoista. Tuo näkymä varmasti muuttuukin vielä, mutta jotain tuollaista toivon saavuttavani elämässäni. Joten kun seuraavan kerran kuulet minun puhuvan lähdöstä tai suunnitelmista tai unelmista tai tulevaisuudesta, älä osoita minua sormellasi ja naura niille. Olen tosissani enkä kaipaa ylistyspuheita Suomesta, olen kyllästynyt niihin jo aikaa sitten. En halua jäädä tänne murehtimaan millaista elämä olisi voinut olla jos olisin lähtenyt. On parempi olla vanha mummo ja muistella niitä hulluja asioita, mitä tuli tehtyä elämässä.. kuin surkutella niitä asioita, jotka jäi tekemättä.

Mä suunnittelen olevani onnellinen nyt ja tulevaisuudessa!

Mitä sitten kun olen kulkenut ohitsesi?

Juon kahvia, jonka tiedän menettävän makunsa. Kävelen auki hakatuilla kaduilla, jotka eivät pian tunnu miltään. Näen kaukaisuudessa pilviin yltävän tornin, joka kaikessa kauneudessaan kutsuu minua luokseen. Miten voit olla siellä jossakin niin kaukana, vaikka olet kaikki mitä ikinä toivoin? En jaksa odottaa että pääsen luoksesi, mutta samaan aikaan pieni pelko kasvaa sisälläni; mitä sitten kun olen kulkenut ohitsesi?

Mitä jos kaikki mitä olen nyt, on historiaa kun tulen takaisin? Mitä jos sinä määrittelet minut uudestaan ja huomaan etten enää voi olla onnellinen ilman sinua? Mitä jos jokin sinussa vetää minua ikuisesti puoleensa enkä voi lakata yrittämästä ennen kuin pääsen takaisin? Mitä jos en koskaan pääse takaisin?

Nyt olet vain utuinen kuva taivaanrannassa. Jotakin, mikä ei vain voi olla todellista. Eristäytynyt pieni piste kaukana kaikesta. Mutta se kuva selkeytyy kokoajan, tai ainakin luulen niin. Oikeasti olet jotakin sellaista, mitä ei millään voi kokea vain ruudun välityksellä. Hassua kuinka tunnut samaan aikaan niin epätodelliselta. Teet minut pelkällä olemassaolollasi kateelliseksi itselleni.

Jos minä olen historiaa kun tulen takaisin, se on ihan okei. Jos määrittelet minut uudestaan, uskon olevani lähempänä itseäni kuin koskaan aikaisemmin. En ehkä ole onnellinen ilman sinua, mutta ainakin tiedän mitä tehdä. En lakkaa yrittämästä ennen kuin kohtaamme uudestaan. Ei ole todellisuutta, jossa emme tapaisi uudelleen.

Kahvi kupissani on vain laimeaa litkua.

Tämä on suuren suuri maailma ja me ollaan niin pienen pieniä

Tänään on hyvä päivä. Aivan kuin vuosi vaihtuisi, vaikka siihen on vielä matkaa ainakin sata päivää. Mutta jotain tämä päivä on, nimittäin vanhan taakse jättämistä ja uuden aloittamista.. Tai siihen välitilaan menemistä, jolloin ei ole mitään. Muuta kuin opinnäytetyö ja kakkosvuoden ruotsinkurssi.

Tänään on ulkona usvaista. Istun koneella sinisen kahvikupin kanssa ja ylläni on karvisyöpaita ja pinkki aamutakki, jossa on söpöjen lepakkojen kuvia. Suoristin äsken tukkani ja söin pahoja lidlin "hunajamuroja". Onneksi sinisen kuppini sisältö häivyttää murojen jälkimaun suustani.

Tiedättekö, elämä on aika siistiä! Mulla oli melko selvät suunnitelmat tulevalle kymmenelle vuodelle vielä vuosi sitten, mutta ne suunnitelmat on alkaneet elämään omaa elämäänsä. Eilen pelkäsin pienen pienen hetken etten ehkä näekkään niitä päiviä. Näin itseni jossain karussa toimistossa tekemässä paskaduuneja ja mikä kamalinta, pidin siitä. Onneksi se oli vain välähdys juuri ennen nukahtamista ja havahduin todellisuuteen vielä hetkeksi. Ei, se ei todellakaan ole minua varten.

Mutta vaikka suunnitelmat ovatkin täynnä muuttujia, yksi asia on elämässä varmaa; sellaiset asiat, jotka ahdistavat ja joista haluaa päästä eroon, ne on jätettävä taakse. En äkkiseltään keksi mitään väärempää asiaa maailmassa kuin että joku väittää sinulle muuta. Sinun ei tarvitse kärsiä huonosta olosta vain koska luulet sen olevan oikein. Minä en ainakaan suostu siihen ja toivon sydämestäsi ettet sinäkään, rakas lukijani ruudun toisella puolella. Tämä on suuren suuri maailma ja me ollaan niin pienen pieniä tekijöitä ettei typerien asioiden deletoiminen vaikuta oikeasti mihinkään muuhun kuin sinuun itseesi.

Tänään marssin viimeistä kertaa vanhaan vuoteen ja iltapäivällä olen jo askeleen lähempänä tulevaa. Tee sinä samoin, koska huominen on paras syy päästää irti tästä päivästä ja eilisestä!

ps. Luurankoja kaapissa? Tässä minun; Yksisarvinen

Gotta get it right

Tänään kävelin keskustaan, keskustassa ja sieltä kotiin. Tuli pohdittua asioita mitkä vituttaa suomalaisessa kaupunkielämässä.. ja muutenkin.. Sitten ajattelin että voisinpa kirjoittaa aiheesta blogimerkinnän, mutta koska lupasin että tähän blogiin kirjoitan vain positiivisia juttuja niin päätin kirjoittaa sekä vitutus-merkinnän että "jeejee mul on kivaa"-merkinnän. Koska en oikeasti jaksa välittää näistä ihmisistä, mutta ajattelin silti kirjoittaa heistä.
Saatan myös sortua yleistämiseen, mutta siitä huolimatta ymmärrän etteivät kaikki ole näiden lajityyppien edustajia ja että ihmiset ovat erilaisia.

1. Teinilaumat ja äidit lastenrattaiden kanssa
Joo. Olen kiinnittänyt tähän huomiota jo koko Tampereella asumisen ajan; se että on aivoton, trendikäs teini tai vastaavasti pyöräyttänyt muksun maailmaan, antaa se sinulle selvästi oikeuden kulkea keskellä tietä tai siksakkia kadulla tai muuten vain kävellä vastaantulijoita päin. Teinit kävelevät rinnatusten ja mulkoilevat vihaisesti jos joutuvat inasenkin väistämään. Äitejä taas ei voi mulkoilla vihaisesti koska hei, he ovat äitejä.
Parasta on kun vastaan tulee kaksi äitiä kaksien rattaiden kanssa ja rinnatusten. Siitä vain autotielle sitten pomppimaan, koska muuten jäät vauvavyöryn alle.

2. Iholle tunkevat kerjäläiset
Olen pahoillani, mutta en anna teille rahaa. Olen tällä hetkellä PA koska ostan iphonen ja lähden reissuun vähän päälle kolmeksi kuukaudeksi. Mutta pahoillani en ole silloin, jos tulette iholle vaatimaan että antaisin edes euron kahviin. Ei, silloin ette saa sitäkään vähää. Voitte kerjätä kadun kulmassa mutta minä olen paha ihminen ja suutun jos tulet lääppimään. Tälleen tapahtui Keskustorilla yhtenä kauniina päivänä. En pidä siitä että tuntemattomat ihmiset koskevat minuun tarkoituksenomaisesti.

3. Oman elämänasenteensa tuputtajat
Uskot sitten mihin tahansa uskontoon tai äiti maahan tai mihin tahansa, siitä vaan. Olit vegaani tai lihansyöjä, siitä vaan. Mutta älä pliis tule tuputtamaan omaa maailmannäkemystäsi minulle. Äläkä varsinkaan tule kertomaan että minun näkemykseni maailmasta ja tuonpuoleisesta on väärä. Uskonnosta ja maailmankatsomuksesta on siistiä jutella sivistyneesti, ilman että kumpikaan tuputtaa omia näkökulmiaan. Olen käynyt sellaisen keskustelun. Kerran. Ja se oli siistiä. On siistiä jos pystyt siihen, mutta jos et niin pidä näkemyksesi omana tietonasi. Kiitos.

4. Sosiaalisen median kommentoitsijat
Hei! Jos vihaat jotakin asiaa niin syvästi, älä pliis liity sitä asiaa koskevaan faniryhmään ja tule valittamaan ja aukomaan päätäsi jokaisesta uudesta käänteestä. Ketään ei kiinnosta ja kaikkia vain vituttaa se että sinulla ei ole muuta elämää kuin keskittyä vihaamiisi asioihin. Jos vaikka etsisit itsellesi oman juttusi ja keskittäisit energiasi sen hehkuttamiseen. On paljon kivempaa hehkuttaa kuin vihata. Oikeesti.

5. Pepsin myyjät
Jos olet töissä baarissa, kahvilassa, kioskilla, ravintolassa tai muussa vastaavassa paikassa missä myydään virvoitusjuomia, ymmärrä ero Pepsin ja Colan välillä. Jos tilaan sinulta Colaa, tilaan sinulta Colaa. Mikään ei ole ravintoloissa ärsyttävämpää kuin tilata Colaa ja saada Pepsiä, ilman että kukaan sanoo asiaan juuta eikä jaata. Useimmille tämä on okei, koska asiasta vaietaan koska "onhan ne nyt melkein sama asia". Mutta tosiasassia ei. Se on ihan vitun ärsyttävää. Et sä voi antaa maidon tilaajallekaan piimää koska "onhan ne nyt melkein sama asia". Varmasti asiakas ärsyyntyisi.
Ja kyllä, Pepsin ja Colan eron huomaa.

6. "Joo mä hoidan"-ihmiset
.. jotka eivät kuitenkaan hoida hommiaan. Heillä ei ole aikaa, he eivät osaa tai he eivät uskalla mutta väittävät silti että voivat hoitaa asian. Ja sitten kun kysytään niin asiaa ei ole hoidettu ja saadaan liuta selityksiä vastineeksi. Jos et osaa jotain, sano se ja ehkä joku opettaa sen sinulle. Jos ei ole aikaa, sano se niin ehkä joku voi auttaa sinua. Jos et uskalla, sano se niin joku ehkä tukee sinua. Ole hiljaa ja jätä asiat tekemättä, ihmisiä vituttaa. Ja paljon.

Ja sitten positiivisiin asioihin!

1. TABA:aan on alle neljä kuukautta
Eli suomennettuna minun ja Willun Uusi Seelanti/Los Angeles-reissuun on alle neljä kuukautta. Banaani sille joka keksii mistä lyhenne TABA tulee. Tämän reissun myötä meillä on ihan sairaan hauskaa ja nähdään ja koetaan kaikkea uutta ja siistiä. Jaetaan idiotismin ilosanomaa ja kierretään samalla maailman ympäri. Ainiin ja päästään päälle kolmeksi kuukaudeksi eroon noista kuudesta edellä mainitusta ihmistyypistä. (Ai joo, vihaan myös ihmisiä jotka sanoo "No ei siellä varmaan ole asiat yhtään paremmin", koska se on vaan typerä asia sanoa.)

2. Ostin tänään arpigeeliä
Päätin että tuhoan kaikki jäljet hyttysistä ja paarmoista näin juuri ennen tabaa. Olen siis jotenkin yliherkkä kaikille ötököiden pistoille ja kun joku mua puree, raavin sen verille. Tulee rupi ja sen myötä arpi. Not cool, man, not cool. Mut nyt mä hommaudun eroon niistä ja jeejee!

3. En lihonut kesällä!!
Nilliti nilliti, joojoo. Elin kuitenkin mummon letuilla ja kakuilla ja ties millä puolet kesästä ja jotenkin selviydyin kilojen takaisin tulemisesta, mikä on supersiistiä. Tähän väliin on hyvä muistuttaa ihmisiä eli tiputin viime vuoden aikana 20 kiloa! Ja olo on mitä parhain, joskin homma on vielä kesken mutta siis jee!

4. Aloitin kahvakuulan kanssa riehumisen uudestaan!
Ihme kuntoilu-pointteja nämä meiksin positiiviset mutta silti! Nyt kolmas päivä vasta takana mutta aattelin olla ahkera ja käyttää syksyn kahvakuula toisessa kädessä. Nyt olen siinä hetkessä elämää kun nauraminen sattuu, koska vatsalihakset huutaa tuskasta. Mutta kivaa on!

5. Mulla on jäätelöä.
Koska liikaa laihdutus ja liikunta-juttuja, joten pakko päteä että mullapa on pakastimessa vaniljajäätelöä! Ja on muuten ihan sairaan hyvää ja söin sitä äsken. Ja sitten mietin lentääkö laatta jos alan samantien kahvakuulailemaan, mutta ei lentänyt. Huh..

6. Seiska on paras.
Ei, ei se lehti. Seiska on mun pikkunen ja se on forever mun positiivisissa asioissa vaikka joskus joudunkin tappelemaan sen takia ja välillä on suru puserossa, mutta silti! Parhautta.

7. Vika vuosi alkaa!
Kohta pitäisi valmistua, mikä pelottaa ja jännittää samalla, mutta samalla se tuo uusia tuulia! Ensi keväänä pitäisi saada paperit kasaan ja kaikki roikkuu oikeastaan enää yhdestä pienestä ruotsin kurssista..
Ja ainiin opinnäytetyöstä. Hups.

8. Tänään uutta musaa!

Mutta vaikka välillä vituttaa, on myös kivoja asioita! Ja kuten sanoin, en jaksa välittää noista negatiivisista jutuista sen suuremmin. Sillä hetkellä ne vituttaa, mutta sitten se on ohi. Eipä ole mun ongelma jos jollain ole elämässä muuta kuin muiden ärsyttäminen ja negatiivisiin asioihin energiansa iskeminen! Hyvää loppuelämää vaan sille, toivottavasti löytää maailmasta jotain kivaakin!

Kiviäkin kiinnostaa!

Koska nyt mun on yksinkertaisesti pakko kirjottaa tänne jotain ettei tää kuole tän enempää pystyyn, ajattelin minäkin kirjoittaa nyt sellaisen mitä kuuluu-postauksen. Ihan vain koska voin ja koska ei ole mitään henkevämpääkään sanottavaa.

Aloitetaanpa siitä että mun kesä menee tänä vuonna puolittain Tampereella, puolittain Kouvolassa koska poukkoilen edestakaisin töiden ja työharjoittelukuvausten toivossa. Nyt olen Tampereella ja ensi viikon viikonloppuna suuntaan Helsingin kautta takaisin Kouvostoon. Pitäähän sitä nyt ainakin kerran kesässä keikalla käydä! Siitäkin tämä kesä on outo, koska yhtään festarilippua ei ole takataskussa eikä oikeastaan suuria suunnitelmiakaan. Kai niitä joskus oli, mutta ne nyt jäi. Saa nähdä! Ehkä mä vielä intoudun!

Eilen tajusin yhden päivän googlailun tuloksena että suuren suurella todennäköisyydellä minä ja pojat ollaan asuttu enemmän tai vähemmän hometalossa kolme vuotta. Varmaa tämä ei ole, mutta oireita lueskeltuani laitoin ruksin ruutuun aivan liian monta kertaa. Viimeinen niitti oli se kun lueskelin mitä oireita home voi kissoille aiheuttaa.. Ja lievänä shokkina tuli karvan lähtö tukuttain/kaljuuntuminen. Tommyltähän sitä on lähtenyt jo jonkin aikaa mahan seudulta. Että joo-o. I'm out.
Meen maanantaina katsomaan kämppää Hakametsästä. Peukut pystyyn nyt joka iikka etät minä ja pojat päästään veke täältä!

Hobitin traileria odottelen tässä ihan täpinöissä ja melkein pelottaa jo mennä faboon trailerin pelossa. Hämmentävää. Erittäin hämmentävää. Mutta sille ei ehkä kannata tässä vaiheessa uhrata sen enempää tekstiä. Sen sijaan voisin hehkuttaa minäkin sitä että Uusi Seelanti ja Los Angeles lähestyy! Lähtöön on joku.. alle viisi kuukautta! Nyt kun iskin sen luvuiksi niin friikkaan entisestään. Ollaan aika liki sata päivää reissussa joten jos jaksaisin, tekisin sillä reissulla 100happydays-haasteen mutta en tiedä jaksanko. Kiusaan jengiä muutenkin kuvilla ja pätemispäivityksillä, joten katsellaan...

Ensi syksyn etappeja.. Lopputyön kuvaukset Syyskuun alussa. Sitten sen jälkituotanto käyntiin ja leikkaus valmiiksi ennen äsken ohimennen mainitsemaani reissua. Sitten lokakuun lopussa loppuu työharjoitteluni, mitä kieltämättä odotan enemmän tai vähemmän. Siitä onkin sitten mukavasti alta kuukausi reissuun, joten hyvin aikaa friikata!
To do listillä on tällä hetkellä passin uusiminen, kansainvälinen ajokortti, kaikki mahdolliset paperit mitä tarvitaan jenkkilään mentäessä.. Ja vaikka mitä. Willu onneksi friikkaa munkin puolesta.. xD

Ei mulla kai muuta! Kiviäkin kiinnosti, mutta tulipahan kirjoitettua edes jonkinlainen päivitys.

Kunnes joku heittää minut lentoon ilman laskuvarjoa

Joskus se pitäisi oppia. Jos vaikka kantapään kautta, mutta kuitenkin. Älä koskaan sano ei koskaan, koska se ei koskaan pidä paikkaansa.
Sitä ei oikeastaan tarvitse tehdä itse mitään, koska joku suurempi voima vetää sinut mukaansa joka tapauksessa. Istut sitten kotisohvalla itkemässä kuinka elämäsi tällä tiellä alkaa olemaan lopussa tai sitten seisot siellä väkijoukossa adrenaliinivirrassa. Ei sillä nähtävästi ole mitään väliä. Paitsi että adrenaliinivirrassa on hauskempaa.
Jokin pamautti minua kivikautisella nuijalla takaraivoon. Näin hetken tähtiä. Kuvittelin jotain muuta. Sitten tajusin sen. En minä tästä mihinkään ole tällä sekunnilla menossa. Miksi siis pitäisi kiirehtiä?

Joskus asiat sattuvat. Joskus päästät irti liian aikaisin ja se on ihan okei. Sitten on niitä asioita, jotka satuttavat ja joista päästät irti.. Mutta joiden takia olet valmis kärsimään saman uudestaan. Ihan vain koska voit.
Olen taas valmis nousemaan junaan ja näkemään seuraavan pysäkin. Kainuun musiikkijuhlat kuulostaa niin eeppiseltä etten voi välttyä innostukselta. Voinko tässä blogissa sanoa että fuck you? Taidan voida. Minun bloginihan tämä on.

Sanon siis sinulle, elämä, fuck you. Jos tämä on sivuraide niin olkoon sitten niin! Eteenpäin se kuitenkin vie ja aion istua tässä typerässä, pahalta haisevassa pendolinossa kunnes joku heittää minut lentoon ilman laskuvarjoa.
Joten screw you guys. Se mitä ikinä itkin edellisessä merkinnässäni, se on totta.. Mutta se ei ole tätä päivää!

Nähdään ensi kesänä!

Once upon a time the world made sense

2010

Tätä on vaikea pukea sanoiksi, mutta niin on vain pakko tehdä. Jokin oli muuttunut enkä tuntenut enää olevani kotona. Askeleeni eivät vieneet minua enää luoksenne vaan kauemmas teistä. Jokainen harppaus lähemmäs päämäärää, tuntui kuoliniskulta.

2011

En sano että tämä oli viimeinen kerta sillä tiedän että valehtelisin. En ole enää ensimmäisenä jonossa. En taistele paikasta, joka kerran oli minun. Se kuuluu nyt jollekin muulle ja sillä paikalla seisominen tuntuu valheelta. En tunnista kasvoja ympärilläni ja edellisestä kerrasta tuntuu olevan ikuisuus. Muistatko sinä vielä minut vai joko olet unohtanut?

2011

Kyse ei ole siitä ettäkö olisin lopettanut rakastamasta. Ei niin vain voi tehdä. Ei kukaan lopeta rakastamasta. On vain valintoja jotka täytyy tehdä ja tiesin tämän olevan edessä ennemmin tai myöhemmin. Kai minä odotin että voisin hetken vielä elää sitä elämää, josta olen jo päästänyt irti. Pitää epätoivoisesti kiinni hiekasta, joka valuu sormieni lovitse.

2011

Tulen ikuisesti muistamaan sen hetken kun ensimmäisen kerran laskit katseesi meihin. Olimme yhteisellä matkalla pelastamaan punaista palloa. Se hetki on syöpynyt verkkokalvoilleni. Muistan myös miltä karhea sänkesi tuntuu poskea vasten ja ilmeesi kun löysit meidät sieltä, mistä vähiten meitä odotit.

2012

Olette tälläkin hetkellä tuolla jossakin valmistautumassa keikkaan. Voin kuvitella naurunne, koska niin monta kertaa olen ollut sen kohteena. Voin nauraa kanssanne vaikka istunkin kotona sohvalla ja syön Carneval prinsessa-keksejä. Toisaalta niin, toinen puolisko minusta on siellä kanssanne. Pitäkää hauskaa ja nauttikaa illasta.

2013

Se toinen puoliskoni kirjoitti kerran että seisoo tienhaarassa ja poluista vain toisen voi valita. Itse jouduin toteamaan jo silloin että olen jo astunut sille toiselle polulle. Enkä voi enää palata takaisin, vaikka osa minusta sinne haluaisikin. Aikakoneelle voisi olla käyttöä, mutta en tiedä uskaltaisinko koettaa sitä.

2014

Haluan kiittää teitä näistä neljästä vuodesta. Uskon että tapaamme vielä, mutta ne hetket harventuvat ja lopulta jäävät kokonaan pois. Maailma menee eteenpäin ja pian paikallani seisoo joku toinen. Nämä vuodet eivät koskaan unohdu ja ties vaikka joku päivä olisin se ärsyttävä akka joka jostain yleisöstä huutaa..

"Soittakaa Hammersmith Palais!!"

Nyt tämä on vain ohimenevä hetki

Tunnen olevani yksin. Hataralla pohjalla. Seison suon silmäkkeessä ja yksikin virheliike ja tipahdan. Köysi, josta pidän kiinni on aikain saatossa lahoutunut enkä voi luottaa siihen että se kantaisi minut. Vai onko se ollut laho alusta saakka, en vain tajunnut sitä? Kamalinta tässä hetkessä on se että mitä ikinä teenkin, en voi vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. Olen tietämättäni pistänyt itseni siihen tilanteeseen elämässä, jolloin olen täysin riippuvainen jonkun muun tekemisistä. Ja mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä syvempi on suonsilmä allan.

Koska tunnen olevani yksin enkä tiedä enää mitä pitäisi tehdä, yritän päässäni kääntää tämän toisinpäin. Ehkä tämän tarkoitus opettaa minua pitämään itse kiinni oman elämäni päätösvallasta. Helpompi oppia nyt kantapään kautta kuin joskus sitten kun nämä asiat saattaisivat oikeasti vaikuttaa pitkällä tähtäimellä. Nyt tämä on vain ohimenevä hetki, johon en palaa enää sitten kun se on ohi. Se on onneksi jotain, mistä edelleen voin pitää kiinni.

Mutta vaikka tämä olisikin vain oppimishetki elämässä, en haluaisi luovuttaa. En halua tyytyä siihen mitä jotkut muut minulle haluavat antaa. Haluan taistella loppuun saakka. Yrittää saada sen lahon köyden toisessa päässä olevat ihmiset tajuamaan. Minä en anna olla, koska en aio jäädä paikalleni. Elämässä on suurempiakin asioita kuin tämä, mutta harmi kyllä.. Jos annan itseni hävitä tämän taiston, saatan joutua lykkäämään muita asioita. Ja siihen en suostu.
Tänään palaan taistelukentälle.

Olenko kiertänyt ympyrää kaikki nämä vuodet?

Tunnen olevani T-risteyksessä, jossa minut pakotetaan kääntymään oikealle tai vasemmalle. U-käännös on myös mahdollisuus, mutta sille tielle en halua astua. Katsoessani taaksepäin, näen pitkän, aaltoilevan tien. Täynnä monttuja, syviä ojanpientareita, ylämäkiä ja niitä seuraavia alamäkiä. Metsä tien ympärillä on pimeää enkä voi tietää mitkä vaarat minua oikeasti vaanivatkaan matkatessani tähän pisteeseen. Kun käännän katseeni eteenpäin, näen sen saman pimeän metsän. Puunrungot vääristyvät silmieni edessä ja muistuttavat minua jostakin lapsuuden painajaisista. Oikealla ja vasemmalla näen valoa. Kumpaan suuntaan ikinä katsonkin, näen hymyileviä ihmisiä ja aurinkoa. Kuulen naurun kaiut tulevaisuudesta. Mutta silti minun on valittava, koska kumpaakin en voi saada.

Kiitos kuvasta Sabinalle!

 Se tekee kipeää. Valinta. Kun joutuu oikeasti miettimään kumman suunnan haluaa elämässään ottaa. Valinta tarkoittaa aina joidenkin asioiden jättämistä taakseen, elämän muutosta ja keskittymistä johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Hassuintahan tässä tilanteessa on se että olen tehnyt valintani jo vuosia sitten. Ja tiedän valinnan olleen oikea, mutta miksi sitten seison taas tässä risteyksessä? Olenko kiertänyt ympyrää kaikki nämä vuodet ja nyt ensimmäistä kertaa seison kohdassa, jossa ympyrä sulkeutuu ja on mahdollisuus päästä eteenpäin? Vihdoin. Niin kai sitten. Tiedän että jos käännyn nyt vasemmalle, jään paikalleni. En etene mihinkään ja heitän elämäni hukkaan. Se tie on kuin riivaaja, joka houkuttelee minua luokseen sillä tuntemattomalla voimallaan. Se melkein pakottaa minut ottamaan askeleen, mutta pidän pintani. Vasemmalle lähteminen.. Ei ole minua varten. Siellä olevat ihmiset ja hetket ovat kuin vanhan elämäni toistoa. Painaisin repeat ja jäisin jatkamaan ympyrässä kulkemista. Löytäisin itseni tutuista ja turvallisista maisemista, pian huomaisin etten enää haluakkaan pois tästä oravanpyörästä. Ja silloin olisin eksyksissä.

Oikealla taas. Oikealla näen aurinkoa ja hymyileviä ihmisiä. Näen pienen osan menneisyyttä, sen osan jonka haluan kantaa mukanani. Näen myös pitkän, poukkoilevan tien josta lähtee miljoona eri polkua eri suuntiin. Mihin se tie varsinaisesti veisi minut? Ei niin mitään käsitystä. Mutta ainakin tämä vanhan elämän ympyrä sulkeutuisi ja jäisi taakse, enkä voisi siihen enää palata vaikka haluaisinkin. Se ajatus on sinänsä pelottava, mutta sellaisella kutkuttavalla tavalla pelottava. Ehkä joku kutsuisi sitä sillan polttamiseksi. Totuus on että risteyksestä katsottuna oikealla minä näen tulevaisuuden. Vasemmalla näen elämäni sellaisena, mitä olen aina pelännyt. Taaksepäin katsoessani en näe enää mitään, sinne palaaminen ei ole mahdollisuus. Ei nyt enää kun olen nähnyt mihin tienristeys minut veisi. Minua pelottaa. Tunnen kirvelyä nenässäni ja silmieni kostuvan. Otan askeleen.. ja mitä sitten? Olen taas uudella polulla.

Mitä sinä haluat olla? Missä sinä haluat olla? Kuka sinä haluat olla?

Tänään kävelin Prismaan ostamaan pölypusseja, koska on paljon jotenkin helpompi imuroida kun imuri oikeast vetää, eikä vain pyörittele kissanhiekkamurusia pitkin lattioita. En jaksanut laittautua yksien pölypussien takia, joten lähdin matkaan mustissa collegehousuissa, hupparissa, rakkaassa rotsissani ja reinoissa. Tukan tungin pipon ja hupun alle ja naamani aurinkolasien taakse. Kaikkihan sen varmasti näkivät että laiskaan aamuunhan sitä otliin herätty, mutta ei se haitannut menoa. Päinvastoin, olin jotenkin niin keveällä mielellä että aloin pohtia niinkin isoa asiaa kuin onnellisuus.

Totesinpa siinä sitten että onnellisuus on lähtöisin ihmisestä itsestään. Se ei ole kuin pölypussi, jonka voit vain ostaa kaupasta tai hankkia jostakin ulkoisesta.. lähteestä. Itsestäänselvyyshän tämä monelle on, tottakai, mutta jotenkin ihmiset silti tuppaavat unohtamaan sen.
Minä haluan olla onnellinen. Nyt kun onnellisuudesta puhutaan niin on pakko mainita että elin ei-niin-onnellisena monta pitkää vuotta, eikä se ollut kivaa. Nyt voin rehellisesti sanoa että olen onnellinen, rakastan elämääni enkä malttaisi odottaa huomista. Siitäkin huolimatta, hetkessä eläminen on jotain tavoittelemisen arvoista. Nyt en muuta tee kuin istun tuoreet kynsilakat sormissa sohvalla ja näpyttelen tätä tekstiä. Neljän minuutin päästä saan kinkkukiusausta. Mutta vaikken isoja asioita juuri nyt teekkään, olen silti hyvällä tuulella ja minulla on kivaa. Ehkä onnellisuuteen siis vaikuttaa myös pienet asiat kuten kynsilakka ja kinkkukiusaus?

Haluan olla onnellinen, mutta haluan myös muiden olevan onnellisia. On kai ollut aika kun en jaksanut välittää moisesta seikasta yhtä paljon kuin nyt, mutta asiat ovat muuttuneet. Jotenkin kun itse tajusin, kuinka vaikeaa onnellisena oleminen oikeasti joillekin on, sitä on alkanut arvostaa eri tavoin. Nyt haluan ihmisten olevan ongelmia, ja kirjoitan tämän vilpittömin sydämin.
On olemassa ihmisiä, joista en pidä ja joiden olemuskin pistää ohimosuonen tykyttämään. Saatan aika-ajoin vittuuntua, mutta hei sehän on elämää. On kuitenkin syytä muistaa että vaikken pidä jostakin ihmisestä, en halua seistä hänen onnellisuutensa tiellä.. Mutta en myöskään viitsi kiinnittää siihen niin paljon huomiota kuin niiden ihmisten onnellisuuteen, joista välitän ja joista pidän. Itsekästähän se on, joku voisi ajatella, mutta niin se vain on.

Ollakseen onnellinen, on mentävä eteenpäin. Jos et ole onnellinen, unohda kaikki muu ja keskity löytämään itsellesi tavoite; Mitä sinä haluat olla? Missä sinä haluat olla? Kuka sinä haluat olla? Koska haluat olla? Viimeinen kysymys on tärkeä, sillä se määrittelee kuinka paljon aikaa sinulla on siihen että olet se mitä edellisissä kysymyksissä olet päättänyt olla.
Puolitoista vuotta sitten, minä pistin itselleni tavoitteen ja annoin sille aikaa monta vuotta. Nyt minulla on päämäärä elämässäni; jotain mihin tähdätä. Tiedän mitä haluan olla, missä haluan olla ja mitä haluan tehdä sitten kun olen siellä. Se ei tarkoita ettäkö jäisin paikalleni odottamaan, vaan se tarkoittaa että nyt voin keskittää ajatukseni ja tekoni oikeisiin asioihin. Harhailun aika on ohi, ja olen päivä päivältä lähempänä sitä jotakin, mitä ja missä haluan olla. En kerro sitä teille, en vielä, mutta kehotan jokaista miettimään mitä haluaa omalta elämältä. Kukaan kun ei voi päättää sitä toisen puolesta, se on tehtävä itse.

Tässä paasaus numero kaksi. Ja söin kinkkukiusaukseni. Oli hyvää!

Mitä sinä pelkäät?

Nyt on hyvä hetki potkaista tämä blogi kunnolla käyntiin pohtimalla itselleni melko ajankohtaista asiaa eli sitä, miten suurin osa ihmisistä tuntuu pelkäävän niitä, jotka pudottavat painoa. Miksi? Syy lienee siinä että mediassa pyörii paljon anorektikon mitoissa olevia naisia, joita media myös ylistää kauniiksi ja ihanteellisiksi. Samalla äidit ja isät yrittävät epätoivon vimmalla opettaa lapsilleen että sisäinen kauneus on paljon tärkeämpää kuin se mitä näet ulkoisesti. Ja kun nämä kaksi asiaa isketään yhteen, on pienen ihmisen pääkoppa auttamattomasti sekaisin.

Itse aloitin painon pudottamisen viime elokuussa ja olen sen jälkeen päässyt eroon melkein kahdestakymmenestä kilosta.. ja joukosta pimeitä ajatuksia, itsetunnon muureja ja sosiaalisten tilanteiden pelkoja. Kyse ei koskaan ollut siitä että haluan olla median puolesta 'ihanteellisissa mitoissa' tai että ulkonäkö alkaisi hallita elämääni. Halusin päästä eroon niistä esteistä, mitä koin henkisesti omaavani ja viimein, kahdenkymmenenkolmen vuoden jälkeen, tajusin että ne juontavat juurensa ylipainooni. Ja jotta pääsisin niistä eroon, minun piti aloittaa elämäntaparemontti.

Ja luojan kiitos olin oikeassa.

Näiden kahdeksan kuukauden aikana olen törmännyt erilaisiin ihmisiin ja erilaisiin suhtautumisiin. Osa on ollut heti rohkaiseva, kehunut tätä suoritusta ja omalta osaltaan auttanut minua jaksamaan eteenpäin. Oikeasti, mikään ei ole painonpudottajasta ihanampi tunne kuin se että joku huomaa että olet laihtunut. En usko että se on koskaan negatiivinen asia, joten jos tiedätte jonkun pudottavan painoa ja huomaatte hänen onnistuneen.. Sanokaa se! Kehukaa häntä! Olkaa rohkaisevia! Pari pientä sanaa saa yhden ihmisen iloiseksi ja auringon paistamaan vaikka taivas pilvessä olisikin.

Toinen ihmistyyppi on sitten tosiaan se, joka huomaa että olet laihtunut mutta ei sano mitään. Tähän liittyy kokemuksen perusteella pelko siitä että painonpudottaja loukkaantuisi tästä huomautuksesta. Kun kuulin tämän, olin hyvin hyvin hämmentynyt koska se ei vain käynyt järkeen. Ymmärrän sen ettei kannata alkaa huomauttelemaan jos huomaa ihmisen hieman pulskistuneen, koska se on yleensä melko herkkä paikka kaikille (vaikka vanhempamme opettivatkin uskomaan sisäiseen kauneuteen, hmm?). Mutta kuten tuossa äsken vähän jo sanoin, asioiden ollessa toisinpäin, asiasta huomauttaminen on vain ja ainoastaan hyvä asia! Se pistää joka kerta hymyilyttämään.

Kolmanneksi on sitten se ihminen, joka tuntuu pelästyvän meitä painonpudottajia. Toki on olemassa niitä median aivopesemiä tapauksia, jotka laihduttavat itsensä anorektikon mittoihin ja hankkiutuvat puolitietoisesti sairaiksi. Se on surullista, mutta ei pidä unohtaa että on olemassa myös meitä jotka käännämme katseemme nimenomaan terveyteen emmekä siitä pois. Ja voisin uskoa että meitä terveyteen tähtääviä on kuitenkin enemmän kuin näitä toisen puolen edustajia. Joten kun tapaat painonpudottajan, ei välttämättä ensimmäisenä kannata pelästyä asiaa! Luultavasti kyseinen ihminen kuitenkin menee terveys edellä.

Haluan siis sanoa että painonpudottaminen on ennen kaikkea matka, jonka lopussa ihminen on päässyt irti paitsi ylimääräisistä kiloista, myös omista henkisistä lukoistaan. Nyt ehkä hieman yleistän, mutta niin minä asiat näen ja koen. Olen itse kulkenut jo kaksikolmasosaa matkastani ja koen olevani jo nyt paljon onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin. Kyse ei ole siitä miten ihmiset näkevät minut vaan miten minä itse näen ja koen itseni. Jokainenhan meistä haluaa tuntea olonsa kauniiksi ja hyväksi, mutta se tunne lähtee nimenomaan omasta itsestä eikä kenestäkään muusta.

Olin muuttunut liikaa. Kaikin mahdollisin tavoin.

Elin hetken umpikujassa enkä löytänyt tietä ulos. En osannut enää kirjoittaa tai kertoa ajatuksistani, vaikka kuinka halusin. Tuntui kuin kirjoitustaitoni olisi ehtynyt ja sanat kadonneet pääkopastani. Ehkä näppini olivat kohmeessa enkä saanut tuntumaa kirjoittamiseen. Mahdollisuus sekin, jos asuu tuulen tuivertamassa pakastinlokerossa.
Sitten minä kuitenkin tajusin sen. Päässäni muhinut ajatus oli saatava ulos. Muutos oli tehtävä. Tuulet puskivat minua jo toiseen suuntaan eikä rakas lakikirjani enää palvellut minua samoin kuin aikaisemmin. Olin muuttunut liikaa. Kaikin mahdollisin tavoin.

Oli aika kääntää uusi sivu elämässäni. Tiedän mihin päin olen lähdössä, salaisuudet vellovat ilmassa. Tuuli puhaltaa sekä itään että länteen, mutta päämäärä on aina sama. Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä ja aion elää sen täysillä.. Välillä lahnaten, välillä ehkä ahkeroiden, mutta silti.
Tämä blogini on nyt se uusi sivu elämässäni. Tänne aion upottaa elämäni jännimmät tapahtumat, uusimmat käänteet ja mieleni koukeroisimmat ajatukset.
Lakikirjan pölyiset sivut on suljettu, leffablogi on jäätynyt Pacific Rimin myötä. Miksi turhaan taistella vanhan vuoksi kun voi kääntää katseensa tulevaan?

Tervetuloa mukaani matkalle Sinivuorten taakse!