Juon kahvia, jonka tiedän menettävän makunsa. Kävelen auki hakatuilla kaduilla, jotka eivät pian tunnu miltään. Näen kaukaisuudessa pilviin yltävän tornin, joka kaikessa kauneudessaan kutsuu minua luokseen. Miten voit olla siellä jossakin niin kaukana, vaikka olet kaikki mitä ikinä toivoin? En jaksa odottaa että pääsen luoksesi, mutta samaan aikaan pieni pelko kasvaa sisälläni; mitä sitten kun olen kulkenut ohitsesi?
Mitä jos kaikki mitä olen nyt, on historiaa kun tulen takaisin? Mitä jos sinä määrittelet minut uudestaan ja huomaan etten enää voi olla onnellinen ilman sinua? Mitä jos jokin sinussa vetää minua ikuisesti puoleensa enkä voi lakata yrittämästä ennen kuin pääsen takaisin? Mitä jos en koskaan pääse takaisin?
Nyt olet vain utuinen kuva taivaanrannassa. Jotakin, mikä ei vain voi olla todellista. Eristäytynyt pieni piste kaukana kaikesta. Mutta se kuva selkeytyy kokoajan, tai ainakin luulen niin. Oikeasti olet jotakin sellaista, mitä ei millään voi kokea vain ruudun välityksellä. Hassua kuinka tunnut samaan aikaan niin epätodelliselta. Teet minut pelkällä olemassaolollasi kateelliseksi itselleni.
Jos minä olen historiaa kun tulen takaisin, se on ihan okei. Jos määrittelet minut uudestaan, uskon olevani lähempänä itseäni kuin koskaan aikaisemmin. En ehkä ole onnellinen ilman sinua, mutta ainakin tiedän mitä tehdä. En lakkaa yrittämästä ennen kuin kohtaamme uudestaan. Ei ole todellisuutta, jossa emme tapaisi uudelleen.
Kahvi kupissani on vain laimeaa litkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti