Pienen hetken elät siinä väärässä maailmassa, jossa olet jo rakentanut pilvilinnasi ja tiedät minne tiesi vie. Olet kulkenut pitkän polun, nähnyt paljon ja ajattelet; siellä jossain on paikka vain sinulle. Lumihuippuisten vuorten keskellä, meren ympäröimällä saarella, kirkkaan järven rannalla. Sitten eräänä päivänä heräät ja katsot maailmaa uusien lasien takaa.
Ja tajuat jälleen kerran olevasi väärässä.
Olen katsonut länteen ja nähnyt auringonlaskun kaupungin siellä, minkä takaa voitat itsellesi kaksikymmentäneljä tuntia lisää aikaa. Astellut noilla rannoilla ja miettinyt, tänne minä kuulun. Maailman tälle laidalle, jossa tähdet syntyvät ja kuolevat.
Olen katsonut itään ja nähnyt hiljaisen maan, jonka kärjessä kaksi merta kohtaavat sulassa sovussa ja jonka rannat ovat kiveä. Kiivennyt tulisen vuoren laelle ja katsonut sieltä aukeavaa maailmaa, hypännyt tyhjyyteen korkeimman tornin laelta. Ja ajatellut, tänne minä kuulun. Maailman tälle laidalle, jossa tähtitaivas on piilotettu hiljaisen luolan ytimeen.
Nyt katseeni lepää toisessa suunnassa, paikassa jota en koskaan tosissani ajatellut mahdollisuutena. Siellä missä ritarit pelastavat linnan neitoja pahoilta noidilta ja joiden järvissä asuu suuria hirviöitä. Näen aavat nummet silmieni edessä maassa, jossa en koskaan ole käynyt ja jonka kieltä tuskin ymmärrän, vaikka sen sanat ovatkin olleet kieleni päällä jo vuosia.
On totta että kohtalo puuttuu peliin silloin kun sitä vähiten odotat. Elämässäsi tapahtuu käänne juuri silloin kun luulet olevasi turvassa valmiilla polulla. Silloin erotetaan sidekickit todellisista sankareista; astutko tien sivuun vai jatkatko sinne minne tieviitat osoittavat?
