Nyt on hyvä hetki potkaista tämä
blogi kunnolla käyntiin pohtimalla itselleni melko ajankohtaista
asiaa eli sitä, miten suurin osa ihmisistä tuntuu pelkäävän
niitä, jotka pudottavat painoa. Miksi? Syy lienee siinä että
mediassa pyörii paljon anorektikon mitoissa olevia naisia, joita
media myös ylistää kauniiksi ja ihanteellisiksi. Samalla äidit ja
isät yrittävät epätoivon vimmalla opettaa lapsilleen että
sisäinen kauneus on paljon tärkeämpää kuin se mitä näet
ulkoisesti. Ja kun nämä kaksi asiaa isketään yhteen, on pienen
ihmisen pääkoppa auttamattomasti sekaisin.
Itse aloitin painon pudottamisen viime
elokuussa ja olen sen jälkeen päässyt eroon melkein
kahdestakymmenestä kilosta.. ja joukosta pimeitä ajatuksia,
itsetunnon muureja ja sosiaalisten tilanteiden pelkoja. Kyse ei
koskaan ollut siitä että haluan olla median puolesta
'ihanteellisissa mitoissa' tai että ulkonäkö alkaisi hallita
elämääni. Halusin päästä eroon niistä esteistä, mitä koin
henkisesti omaavani ja viimein, kahdenkymmenenkolmen vuoden jälkeen,
tajusin että ne juontavat juurensa ylipainooni. Ja jotta pääsisin
niistä eroon, minun piti aloittaa elämäntaparemontti.
Ja luojan kiitos olin oikeassa.
Näiden kahdeksan kuukauden aikana olen
törmännyt erilaisiin ihmisiin ja erilaisiin suhtautumisiin. Osa on
ollut heti rohkaiseva, kehunut tätä suoritusta ja omalta osaltaan
auttanut minua jaksamaan eteenpäin. Oikeasti, mikään ei ole
painonpudottajasta ihanampi tunne kuin se että joku huomaa että
olet laihtunut. En usko että se on koskaan negatiivinen asia, joten
jos tiedätte jonkun pudottavan painoa ja huomaatte hänen
onnistuneen.. Sanokaa se! Kehukaa häntä! Olkaa rohkaisevia! Pari
pientä sanaa saa yhden ihmisen iloiseksi ja auringon paistamaan
vaikka taivas pilvessä olisikin.
Toinen ihmistyyppi on sitten tosiaan
se, joka huomaa että olet laihtunut mutta ei sano mitään. Tähän
liittyy kokemuksen perusteella pelko siitä että painonpudottaja
loukkaantuisi tästä huomautuksesta. Kun kuulin tämän, olin hyvin
hyvin hämmentynyt koska se ei vain käynyt järkeen. Ymmärrän sen
ettei kannata alkaa huomauttelemaan jos huomaa ihmisen hieman
pulskistuneen, koska se on yleensä melko herkkä paikka kaikille
(vaikka vanhempamme opettivatkin uskomaan sisäiseen kauneuteen,
hmm?). Mutta kuten tuossa äsken vähän jo sanoin, asioiden ollessa
toisinpäin, asiasta huomauttaminen on vain ja ainoastaan hyvä asia!
Se pistää joka kerta hymyilyttämään.
Kolmanneksi on sitten se ihminen, joka
tuntuu pelästyvän meitä painonpudottajia. Toki on olemassa niitä
median aivopesemiä tapauksia, jotka laihduttavat itsensä
anorektikon mittoihin ja hankkiutuvat puolitietoisesti sairaiksi. Se
on surullista, mutta ei pidä unohtaa että on olemassa myös meitä
jotka käännämme katseemme nimenomaan terveyteen emmekä siitä
pois. Ja voisin uskoa että meitä terveyteen tähtääviä on
kuitenkin enemmän kuin näitä toisen puolen edustajia. Joten kun
tapaat painonpudottajan, ei välttämättä ensimmäisenä kannata
pelästyä asiaa! Luultavasti kyseinen ihminen kuitenkin menee
terveys edellä.
Haluan siis sanoa että
painonpudottaminen on ennen kaikkea matka, jonka lopussa ihminen on
päässyt irti paitsi ylimääräisistä kiloista, myös omista
henkisistä lukoistaan. Nyt ehkä hieman yleistän, mutta niin minä
asiat näen ja koen. Olen itse kulkenut jo kaksikolmasosaa matkastani
ja koen olevani jo nyt paljon onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.
Kyse ei ole siitä miten ihmiset näkevät minut vaan miten minä
itse näen ja koen itseni. Jokainenhan meistä haluaa tuntea olonsa
kauniiksi ja hyväksi, mutta se tunne lähtee nimenomaan omasta
itsestä eikä kenestäkään muusta.