Tunnen olevani yksin. Hataralla pohjalla. Seison suon silmäkkeessä ja yksikin virheliike ja tipahdan. Köysi, josta pidän kiinni on aikain saatossa lahoutunut enkä voi luottaa siihen että se kantaisi minut. Vai onko se ollut laho alusta saakka, en vain tajunnut sitä? Kamalinta tässä hetkessä on se että mitä ikinä teenkin, en voi vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. Olen tietämättäni pistänyt itseni siihen tilanteeseen elämässä, jolloin olen täysin riippuvainen jonkun muun tekemisistä. Ja mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä syvempi on suonsilmä allan.
Koska tunnen olevani yksin enkä tiedä enää mitä pitäisi tehdä, yritän päässäni kääntää tämän toisinpäin. Ehkä tämän tarkoitus opettaa minua pitämään itse kiinni oman elämäni päätösvallasta. Helpompi oppia nyt kantapään kautta kuin joskus sitten kun nämä asiat saattaisivat oikeasti vaikuttaa pitkällä tähtäimellä. Nyt tämä on vain ohimenevä hetki, johon en palaa enää sitten kun se on ohi. Se on onneksi jotain, mistä edelleen voin pitää kiinni.
Mutta vaikka tämä olisikin vain oppimishetki elämässä, en haluaisi luovuttaa. En halua tyytyä siihen mitä jotkut muut minulle haluavat antaa. Haluan taistella loppuun saakka. Yrittää saada sen lahon köyden toisessa päässä olevat ihmiset tajuamaan. Minä en anna olla, koska en aio jäädä paikalleni. Elämässä on suurempiakin asioita kuin tämä, mutta harmi kyllä.. Jos annan itseni hävitä tämän taiston, saatan joutua lykkäämään muita asioita. Ja siihen en suostu.
Tänään palaan taistelukentälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti