Olenko kiertänyt ympyrää kaikki nämä vuodet?

Tunnen olevani T-risteyksessä, jossa minut pakotetaan kääntymään oikealle tai vasemmalle. U-käännös on myös mahdollisuus, mutta sille tielle en halua astua. Katsoessani taaksepäin, näen pitkän, aaltoilevan tien. Täynnä monttuja, syviä ojanpientareita, ylämäkiä ja niitä seuraavia alamäkiä. Metsä tien ympärillä on pimeää enkä voi tietää mitkä vaarat minua oikeasti vaanivatkaan matkatessani tähän pisteeseen. Kun käännän katseeni eteenpäin, näen sen saman pimeän metsän. Puunrungot vääristyvät silmieni edessä ja muistuttavat minua jostakin lapsuuden painajaisista. Oikealla ja vasemmalla näen valoa. Kumpaan suuntaan ikinä katsonkin, näen hymyileviä ihmisiä ja aurinkoa. Kuulen naurun kaiut tulevaisuudesta. Mutta silti minun on valittava, koska kumpaakin en voi saada.

Kiitos kuvasta Sabinalle!

 Se tekee kipeää. Valinta. Kun joutuu oikeasti miettimään kumman suunnan haluaa elämässään ottaa. Valinta tarkoittaa aina joidenkin asioiden jättämistä taakseen, elämän muutosta ja keskittymistä johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Hassuintahan tässä tilanteessa on se että olen tehnyt valintani jo vuosia sitten. Ja tiedän valinnan olleen oikea, mutta miksi sitten seison taas tässä risteyksessä? Olenko kiertänyt ympyrää kaikki nämä vuodet ja nyt ensimmäistä kertaa seison kohdassa, jossa ympyrä sulkeutuu ja on mahdollisuus päästä eteenpäin? Vihdoin. Niin kai sitten. Tiedän että jos käännyn nyt vasemmalle, jään paikalleni. En etene mihinkään ja heitän elämäni hukkaan. Se tie on kuin riivaaja, joka houkuttelee minua luokseen sillä tuntemattomalla voimallaan. Se melkein pakottaa minut ottamaan askeleen, mutta pidän pintani. Vasemmalle lähteminen.. Ei ole minua varten. Siellä olevat ihmiset ja hetket ovat kuin vanhan elämäni toistoa. Painaisin repeat ja jäisin jatkamaan ympyrässä kulkemista. Löytäisin itseni tutuista ja turvallisista maisemista, pian huomaisin etten enää haluakkaan pois tästä oravanpyörästä. Ja silloin olisin eksyksissä.

Oikealla taas. Oikealla näen aurinkoa ja hymyileviä ihmisiä. Näen pienen osan menneisyyttä, sen osan jonka haluan kantaa mukanani. Näen myös pitkän, poukkoilevan tien josta lähtee miljoona eri polkua eri suuntiin. Mihin se tie varsinaisesti veisi minut? Ei niin mitään käsitystä. Mutta ainakin tämä vanhan elämän ympyrä sulkeutuisi ja jäisi taakse, enkä voisi siihen enää palata vaikka haluaisinkin. Se ajatus on sinänsä pelottava, mutta sellaisella kutkuttavalla tavalla pelottava. Ehkä joku kutsuisi sitä sillan polttamiseksi. Totuus on että risteyksestä katsottuna oikealla minä näen tulevaisuuden. Vasemmalla näen elämäni sellaisena, mitä olen aina pelännyt. Taaksepäin katsoessani en näe enää mitään, sinne palaaminen ei ole mahdollisuus. Ei nyt enää kun olen nähnyt mihin tienristeys minut veisi. Minua pelottaa. Tunnen kirvelyä nenässäni ja silmieni kostuvan. Otan askeleen.. ja mitä sitten? Olen taas uudella polulla.