Leppäkerttutyttö

Maantien väriset hiukset poninhännällä sinisellä ponnarilla. Yllään keltainen paita, jossa on palmun kuvia ja helmassa hapsuja. Jalassa äidin tekemät shortsit, jotka ovat pääväriltään punaiset ja täynnä kukkia. Jaloissa ei ole kenkiä vaan varpaissa punaista lakkaa. Tytöllä ikää ehkä kuusi vuotta.

Talo on possunpunainen ja pitää sisällään kolme sukupolvea. Siinä on viisitoista ikkunaa, neljä ovea ja kolme terassia. Yhdet jyrkät raput vievät paikkaan, jonne yksin ei saa kiivetä. Pihan piirissä on viisi muuta rakennusta. On vanha navetta, jossa lehmät ennen asuivat, ja sen yläkerta joka on sekin kielletty pieneltä tytöltä. Navetan vintillä on reikä lattiassa ja siitä voisi pieni tyttö pudota. Ja se silta, joka ajan kanssa muuttui aina vain vaarallisemmaksi. On puimala, jossa on merellinen viljaa, punainen puimuri ja kaksi traktoria. Siellä kädet tulevat aina likaiseksi, vaikka et mihinkään koskisikaan. Sinne ei saa mennä ilman kenkiä. Sitten on vanha aitta, joka on ollut siinä kauemmin kuin talo. Siinä on kolme ovea eikä yhtään ikkunaa ja siellä nukutaan kesäisin. Aitan vieressä on puuliiteri, joka on harmaanvioletti ja hieman vinossa. Kapea polku vie pitkän heinän halki sen narisevalle ovelle. Viimeisenä ylätien toisella puolella on maakellari, jonka päällä kasvaa puita ja heinää ja sammalta. Sen sisällä on aina kylmää ja kosteaa ja siellä haisee perunalta.

Ulkona on lämmintä ja ampiaset pörräävät pihassa kasvavissa sireenipuskissa. Pihatie pistelee pieniä varpaita ja jalkapohjia, mutta tie on ylitettävä jos haluaa viileälle vasta-ajetulle nurmikolle joka värjää jalat vihreiksi. Pihan reunalla seisoo ylväänä ja vähän kieroon kasvaneina kolme omenapuuta, joiden takana on oja ja ojan toisella puolella vehnäpelto. Vehnä tuntuu karhealta kättä vasten ja se yltää tyttöä hartiaan saakka, niin pitkää se on. Auringonvalo ei pääse lämmittämään pellon pintaa ja siksi savi tuntuu kylmältä varpaita vasten. Pellon keskellä on valtava kivi, jonka vieressä ja osin sen ympärillä kasvaa suuri tuomi. Ja kukkivan tuomen oksilla asuvat leppäkertut, tytön parhaat kaverit. Niitä hän kerää lasipurkkiin, jonka kanteen on saksin tökitty reikiä. Purkissa on voikukan lehtiä, oksia ja kivi jotta leppäkertuilla on tekemistä. Hän ei halua satuttaa niitä, hän haluaa vain katsella kuinka ne kiipeilevät. Antaa niille nimen ja pitää niitä hetken verran luonaan.

Matka takaisin kiiruhdetaan juosten ja mukana oleva keltainen koira mustan kuonon kanssa hyppii tytön kintereillä. Se on kova karkailemaan, mutta pitää myös vahtia kun sille päälle sattuu. Harmaavalkoinen kissa taas ei jaksa kiinnostua tytöstä ja tytön leppäkertuista sen enempää kuin mitä on pakko tytön ylittäessä pihatietä ja kavutessa lämpimälle betoniterassille. Ovi auki ja kiinni ja seikkailu pellonkeskelle ja takaisin on päättynyt.

Tämä tarina on tosi ja se tapahtui jotakuinkin vuonna 1996. Enää eivät lapset juokse yksin paljain jaloin viljapellon läpi leppäkerttuja noutamaan, koska tässä holhousvaltiossa olisi kukkahattutädit pian oven takana kysymässä vanhemmilta mikseivät vahdi lapsiaan. Ja pellonomistaja luultavasti vaatisi korvausta niistä muutamasta katkenneesta viljasta, jotka tämä seikkailu väkisin tuotti. Puhumattakaan nyt eläinsuojeluviranomaisista, koska onhan leppäkerttujen purkkiin tunkeminen varmasti rikos, eikö? Sitä mä vaan mietin että mihin nuo ajat katosivat ja mistä löytäisin sellaisen maan missä lapsi saa edelleen olla lapsi. Haluan leppäkerttuja, saatana!

Ehkä siinä talossa on terassi

Tarvitseeko minun tietää missä mennään? Onko minun ymmärrettävä kaikki, jotta voin olla jotakin mieltä? Eikö riitä että tuntuu pahalta ja toivo paremmasta on mielessä jatkuvasti? Jos sanon että haluan pois, saan vastaukseksi; ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Ei missään ole asiat paremmin. Mistä tiedät jos et ole koskaan nähnyt maailmaa rajojen toisella puolella? Muuta kuin Espanjan turistirannat, jota voi hädintuskin kokemukseksi sanoa.
En etsi veroparatiisia. En paikkaa, jossa kaikki on täydellistä. Maksan kyllä oman osuuteni, mutta haluan vastikkeeksi jotain muuta kuin säästöjä ja säästöjä ja säästöjä. Kun olen vanha, haluan että minusta pidetään huolta ja minusta välitetään. Jos hankin lapsia, haluan heille turvallisen lapsuuden ja hyvän tulevaisuuden. Kun valmistun, haluan työtä jolla on jokin merkitys. Haluan että joku jossain tuntee jotain, kun näkee sen mitä me porukalla tehtiin.

Haluan kodin jostain korkealta. Ehkä vuoren rinteestä, josta näen kaupungin ja meren. Haluan kulkea työmatkani pyörällä tai kävellen, sadepäivänä ehkä bussilla. Näen auringonpaistetta sadepäivässäkin. Haluan avarat, valoisat huoneet. Takan ja sohvan, johon voin upota päivän päätteeksi. Kylpyhuoneen jossa on amme, ja saunan. Makuuhuoneessa iso, pehmeä sänky lämpöisine peittoineen. Kotona on pari kissaa, mies ja ehkä lapsi.
Minä teen leffoja ja mies tekee mitä haluaa. Muksu käy koulua, josta me ehkä maksamme mutta ihan ilolla. Päivän ensimmäinen ja viimeinen asia on kissojen ruokkiminen. Ehkä siinä talossa on terassi, jolla voi istuskella katselemassa laskevaa aurinkoa samalla kun juo teetä? Tai talvi-iltoina voi kököttää takan ääressä vilttien alla.

En halua jäädä tänne, koska täällä minä tukehdun. Tuo unelma on kaukana täältä ja se voi viedä vuosia toteutuakseen, mutta on se sen arvoista. Tuo näkymä varmasti muuttuukin vielä, mutta jotain tuollaista toivon saavuttavani elämässäni. Joten kun seuraavan kerran kuulet minun puhuvan lähdöstä tai suunnitelmista tai unelmista tai tulevaisuudesta, älä osoita minua sormellasi ja naura niille. Olen tosissani enkä kaipaa ylistyspuheita Suomesta, olen kyllästynyt niihin jo aikaa sitten. En halua jäädä tänne murehtimaan millaista elämä olisi voinut olla jos olisin lähtenyt. On parempi olla vanha mummo ja muistella niitä hulluja asioita, mitä tuli tehtyä elämässä.. kuin surkutella niitä asioita, jotka jäi tekemättä.

Mä suunnittelen olevani onnellinen nyt ja tulevaisuudessa!