Leppäkerttutyttö

Maantien väriset hiukset poninhännällä sinisellä ponnarilla. Yllään keltainen paita, jossa on palmun kuvia ja helmassa hapsuja. Jalassa äidin tekemät shortsit, jotka ovat pääväriltään punaiset ja täynnä kukkia. Jaloissa ei ole kenkiä vaan varpaissa punaista lakkaa. Tytöllä ikää ehkä kuusi vuotta.

Talo on possunpunainen ja pitää sisällään kolme sukupolvea. Siinä on viisitoista ikkunaa, neljä ovea ja kolme terassia. Yhdet jyrkät raput vievät paikkaan, jonne yksin ei saa kiivetä. Pihan piirissä on viisi muuta rakennusta. On vanha navetta, jossa lehmät ennen asuivat, ja sen yläkerta joka on sekin kielletty pieneltä tytöltä. Navetan vintillä on reikä lattiassa ja siitä voisi pieni tyttö pudota. Ja se silta, joka ajan kanssa muuttui aina vain vaarallisemmaksi. On puimala, jossa on merellinen viljaa, punainen puimuri ja kaksi traktoria. Siellä kädet tulevat aina likaiseksi, vaikka et mihinkään koskisikaan. Sinne ei saa mennä ilman kenkiä. Sitten on vanha aitta, joka on ollut siinä kauemmin kuin talo. Siinä on kolme ovea eikä yhtään ikkunaa ja siellä nukutaan kesäisin. Aitan vieressä on puuliiteri, joka on harmaanvioletti ja hieman vinossa. Kapea polku vie pitkän heinän halki sen narisevalle ovelle. Viimeisenä ylätien toisella puolella on maakellari, jonka päällä kasvaa puita ja heinää ja sammalta. Sen sisällä on aina kylmää ja kosteaa ja siellä haisee perunalta.

Ulkona on lämmintä ja ampiaset pörräävät pihassa kasvavissa sireenipuskissa. Pihatie pistelee pieniä varpaita ja jalkapohjia, mutta tie on ylitettävä jos haluaa viileälle vasta-ajetulle nurmikolle joka värjää jalat vihreiksi. Pihan reunalla seisoo ylväänä ja vähän kieroon kasvaneina kolme omenapuuta, joiden takana on oja ja ojan toisella puolella vehnäpelto. Vehnä tuntuu karhealta kättä vasten ja se yltää tyttöä hartiaan saakka, niin pitkää se on. Auringonvalo ei pääse lämmittämään pellon pintaa ja siksi savi tuntuu kylmältä varpaita vasten. Pellon keskellä on valtava kivi, jonka vieressä ja osin sen ympärillä kasvaa suuri tuomi. Ja kukkivan tuomen oksilla asuvat leppäkertut, tytön parhaat kaverit. Niitä hän kerää lasipurkkiin, jonka kanteen on saksin tökitty reikiä. Purkissa on voikukan lehtiä, oksia ja kivi jotta leppäkertuilla on tekemistä. Hän ei halua satuttaa niitä, hän haluaa vain katsella kuinka ne kiipeilevät. Antaa niille nimen ja pitää niitä hetken verran luonaan.

Matka takaisin kiiruhdetaan juosten ja mukana oleva keltainen koira mustan kuonon kanssa hyppii tytön kintereillä. Se on kova karkailemaan, mutta pitää myös vahtia kun sille päälle sattuu. Harmaavalkoinen kissa taas ei jaksa kiinnostua tytöstä ja tytön leppäkertuista sen enempää kuin mitä on pakko tytön ylittäessä pihatietä ja kavutessa lämpimälle betoniterassille. Ovi auki ja kiinni ja seikkailu pellonkeskelle ja takaisin on päättynyt.

Tämä tarina on tosi ja se tapahtui jotakuinkin vuonna 1996. Enää eivät lapset juokse yksin paljain jaloin viljapellon läpi leppäkerttuja noutamaan, koska tässä holhousvaltiossa olisi kukkahattutädit pian oven takana kysymässä vanhemmilta mikseivät vahdi lapsiaan. Ja pellonomistaja luultavasti vaatisi korvausta niistä muutamasta katkenneesta viljasta, jotka tämä seikkailu väkisin tuotti. Puhumattakaan nyt eläinsuojeluviranomaisista, koska onhan leppäkerttujen purkkiin tunkeminen varmasti rikos, eikö? Sitä mä vaan mietin että mihin nuo ajat katosivat ja mistä löytäisin sellaisen maan missä lapsi saa edelleen olla lapsi. Haluan leppäkerttuja, saatana!