Once upon a time the world made sense

2010

Tätä on vaikea pukea sanoiksi, mutta niin on vain pakko tehdä. Jokin oli muuttunut enkä tuntenut enää olevani kotona. Askeleeni eivät vieneet minua enää luoksenne vaan kauemmas teistä. Jokainen harppaus lähemmäs päämäärää, tuntui kuoliniskulta.

2011

En sano että tämä oli viimeinen kerta sillä tiedän että valehtelisin. En ole enää ensimmäisenä jonossa. En taistele paikasta, joka kerran oli minun. Se kuuluu nyt jollekin muulle ja sillä paikalla seisominen tuntuu valheelta. En tunnista kasvoja ympärilläni ja edellisestä kerrasta tuntuu olevan ikuisuus. Muistatko sinä vielä minut vai joko olet unohtanut?

2011

Kyse ei ole siitä ettäkö olisin lopettanut rakastamasta. Ei niin vain voi tehdä. Ei kukaan lopeta rakastamasta. On vain valintoja jotka täytyy tehdä ja tiesin tämän olevan edessä ennemmin tai myöhemmin. Kai minä odotin että voisin hetken vielä elää sitä elämää, josta olen jo päästänyt irti. Pitää epätoivoisesti kiinni hiekasta, joka valuu sormieni lovitse.

2011

Tulen ikuisesti muistamaan sen hetken kun ensimmäisen kerran laskit katseesi meihin. Olimme yhteisellä matkalla pelastamaan punaista palloa. Se hetki on syöpynyt verkkokalvoilleni. Muistan myös miltä karhea sänkesi tuntuu poskea vasten ja ilmeesi kun löysit meidät sieltä, mistä vähiten meitä odotit.

2012

Olette tälläkin hetkellä tuolla jossakin valmistautumassa keikkaan. Voin kuvitella naurunne, koska niin monta kertaa olen ollut sen kohteena. Voin nauraa kanssanne vaikka istunkin kotona sohvalla ja syön Carneval prinsessa-keksejä. Toisaalta niin, toinen puolisko minusta on siellä kanssanne. Pitäkää hauskaa ja nauttikaa illasta.

2013

Se toinen puoliskoni kirjoitti kerran että seisoo tienhaarassa ja poluista vain toisen voi valita. Itse jouduin toteamaan jo silloin että olen jo astunut sille toiselle polulle. Enkä voi enää palata takaisin, vaikka osa minusta sinne haluaisikin. Aikakoneelle voisi olla käyttöä, mutta en tiedä uskaltaisinko koettaa sitä.

2014

Haluan kiittää teitä näistä neljästä vuodesta. Uskon että tapaamme vielä, mutta ne hetket harventuvat ja lopulta jäävät kokonaan pois. Maailma menee eteenpäin ja pian paikallani seisoo joku toinen. Nämä vuodet eivät koskaan unohdu ja ties vaikka joku päivä olisin se ärsyttävä akka joka jostain yleisöstä huutaa..

"Soittakaa Hammersmith Palais!!"

Nyt tämä on vain ohimenevä hetki

Tunnen olevani yksin. Hataralla pohjalla. Seison suon silmäkkeessä ja yksikin virheliike ja tipahdan. Köysi, josta pidän kiinni on aikain saatossa lahoutunut enkä voi luottaa siihen että se kantaisi minut. Vai onko se ollut laho alusta saakka, en vain tajunnut sitä? Kamalinta tässä hetkessä on se että mitä ikinä teenkin, en voi vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. Olen tietämättäni pistänyt itseni siihen tilanteeseen elämässä, jolloin olen täysin riippuvainen jonkun muun tekemisistä. Ja mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä syvempi on suonsilmä allan.

Koska tunnen olevani yksin enkä tiedä enää mitä pitäisi tehdä, yritän päässäni kääntää tämän toisinpäin. Ehkä tämän tarkoitus opettaa minua pitämään itse kiinni oman elämäni päätösvallasta. Helpompi oppia nyt kantapään kautta kuin joskus sitten kun nämä asiat saattaisivat oikeasti vaikuttaa pitkällä tähtäimellä. Nyt tämä on vain ohimenevä hetki, johon en palaa enää sitten kun se on ohi. Se on onneksi jotain, mistä edelleen voin pitää kiinni.

Mutta vaikka tämä olisikin vain oppimishetki elämässä, en haluaisi luovuttaa. En halua tyytyä siihen mitä jotkut muut minulle haluavat antaa. Haluan taistella loppuun saakka. Yrittää saada sen lahon köyden toisessa päässä olevat ihmiset tajuamaan. Minä en anna olla, koska en aio jäädä paikalleni. Elämässä on suurempiakin asioita kuin tämä, mutta harmi kyllä.. Jos annan itseni hävitä tämän taiston, saatan joutua lykkäämään muita asioita. Ja siihen en suostu.
Tänään palaan taistelukentälle.

Olenko kiertänyt ympyrää kaikki nämä vuodet?

Tunnen olevani T-risteyksessä, jossa minut pakotetaan kääntymään oikealle tai vasemmalle. U-käännös on myös mahdollisuus, mutta sille tielle en halua astua. Katsoessani taaksepäin, näen pitkän, aaltoilevan tien. Täynnä monttuja, syviä ojanpientareita, ylämäkiä ja niitä seuraavia alamäkiä. Metsä tien ympärillä on pimeää enkä voi tietää mitkä vaarat minua oikeasti vaanivatkaan matkatessani tähän pisteeseen. Kun käännän katseeni eteenpäin, näen sen saman pimeän metsän. Puunrungot vääristyvät silmieni edessä ja muistuttavat minua jostakin lapsuuden painajaisista. Oikealla ja vasemmalla näen valoa. Kumpaan suuntaan ikinä katsonkin, näen hymyileviä ihmisiä ja aurinkoa. Kuulen naurun kaiut tulevaisuudesta. Mutta silti minun on valittava, koska kumpaakin en voi saada.

Kiitos kuvasta Sabinalle!

 Se tekee kipeää. Valinta. Kun joutuu oikeasti miettimään kumman suunnan haluaa elämässään ottaa. Valinta tarkoittaa aina joidenkin asioiden jättämistä taakseen, elämän muutosta ja keskittymistä johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Hassuintahan tässä tilanteessa on se että olen tehnyt valintani jo vuosia sitten. Ja tiedän valinnan olleen oikea, mutta miksi sitten seison taas tässä risteyksessä? Olenko kiertänyt ympyrää kaikki nämä vuodet ja nyt ensimmäistä kertaa seison kohdassa, jossa ympyrä sulkeutuu ja on mahdollisuus päästä eteenpäin? Vihdoin. Niin kai sitten. Tiedän että jos käännyn nyt vasemmalle, jään paikalleni. En etene mihinkään ja heitän elämäni hukkaan. Se tie on kuin riivaaja, joka houkuttelee minua luokseen sillä tuntemattomalla voimallaan. Se melkein pakottaa minut ottamaan askeleen, mutta pidän pintani. Vasemmalle lähteminen.. Ei ole minua varten. Siellä olevat ihmiset ja hetket ovat kuin vanhan elämäni toistoa. Painaisin repeat ja jäisin jatkamaan ympyrässä kulkemista. Löytäisin itseni tutuista ja turvallisista maisemista, pian huomaisin etten enää haluakkaan pois tästä oravanpyörästä. Ja silloin olisin eksyksissä.

Oikealla taas. Oikealla näen aurinkoa ja hymyileviä ihmisiä. Näen pienen osan menneisyyttä, sen osan jonka haluan kantaa mukanani. Näen myös pitkän, poukkoilevan tien josta lähtee miljoona eri polkua eri suuntiin. Mihin se tie varsinaisesti veisi minut? Ei niin mitään käsitystä. Mutta ainakin tämä vanhan elämän ympyrä sulkeutuisi ja jäisi taakse, enkä voisi siihen enää palata vaikka haluaisinkin. Se ajatus on sinänsä pelottava, mutta sellaisella kutkuttavalla tavalla pelottava. Ehkä joku kutsuisi sitä sillan polttamiseksi. Totuus on että risteyksestä katsottuna oikealla minä näen tulevaisuuden. Vasemmalla näen elämäni sellaisena, mitä olen aina pelännyt. Taaksepäin katsoessani en näe enää mitään, sinne palaaminen ei ole mahdollisuus. Ei nyt enää kun olen nähnyt mihin tienristeys minut veisi. Minua pelottaa. Tunnen kirvelyä nenässäni ja silmieni kostuvan. Otan askeleen.. ja mitä sitten? Olen taas uudella polulla.

Mitä sinä haluat olla? Missä sinä haluat olla? Kuka sinä haluat olla?

Tänään kävelin Prismaan ostamaan pölypusseja, koska on paljon jotenkin helpompi imuroida kun imuri oikeast vetää, eikä vain pyörittele kissanhiekkamurusia pitkin lattioita. En jaksanut laittautua yksien pölypussien takia, joten lähdin matkaan mustissa collegehousuissa, hupparissa, rakkaassa rotsissani ja reinoissa. Tukan tungin pipon ja hupun alle ja naamani aurinkolasien taakse. Kaikkihan sen varmasti näkivät että laiskaan aamuunhan sitä otliin herätty, mutta ei se haitannut menoa. Päinvastoin, olin jotenkin niin keveällä mielellä että aloin pohtia niinkin isoa asiaa kuin onnellisuus.

Totesinpa siinä sitten että onnellisuus on lähtöisin ihmisestä itsestään. Se ei ole kuin pölypussi, jonka voit vain ostaa kaupasta tai hankkia jostakin ulkoisesta.. lähteestä. Itsestäänselvyyshän tämä monelle on, tottakai, mutta jotenkin ihmiset silti tuppaavat unohtamaan sen.
Minä haluan olla onnellinen. Nyt kun onnellisuudesta puhutaan niin on pakko mainita että elin ei-niin-onnellisena monta pitkää vuotta, eikä se ollut kivaa. Nyt voin rehellisesti sanoa että olen onnellinen, rakastan elämääni enkä malttaisi odottaa huomista. Siitäkin huolimatta, hetkessä eläminen on jotain tavoittelemisen arvoista. Nyt en muuta tee kuin istun tuoreet kynsilakat sormissa sohvalla ja näpyttelen tätä tekstiä. Neljän minuutin päästä saan kinkkukiusausta. Mutta vaikken isoja asioita juuri nyt teekkään, olen silti hyvällä tuulella ja minulla on kivaa. Ehkä onnellisuuteen siis vaikuttaa myös pienet asiat kuten kynsilakka ja kinkkukiusaus?

Haluan olla onnellinen, mutta haluan myös muiden olevan onnellisia. On kai ollut aika kun en jaksanut välittää moisesta seikasta yhtä paljon kuin nyt, mutta asiat ovat muuttuneet. Jotenkin kun itse tajusin, kuinka vaikeaa onnellisena oleminen oikeasti joillekin on, sitä on alkanut arvostaa eri tavoin. Nyt haluan ihmisten olevan ongelmia, ja kirjoitan tämän vilpittömin sydämin.
On olemassa ihmisiä, joista en pidä ja joiden olemuskin pistää ohimosuonen tykyttämään. Saatan aika-ajoin vittuuntua, mutta hei sehän on elämää. On kuitenkin syytä muistaa että vaikken pidä jostakin ihmisestä, en halua seistä hänen onnellisuutensa tiellä.. Mutta en myöskään viitsi kiinnittää siihen niin paljon huomiota kuin niiden ihmisten onnellisuuteen, joista välitän ja joista pidän. Itsekästähän se on, joku voisi ajatella, mutta niin se vain on.

Ollakseen onnellinen, on mentävä eteenpäin. Jos et ole onnellinen, unohda kaikki muu ja keskity löytämään itsellesi tavoite; Mitä sinä haluat olla? Missä sinä haluat olla? Kuka sinä haluat olla? Koska haluat olla? Viimeinen kysymys on tärkeä, sillä se määrittelee kuinka paljon aikaa sinulla on siihen että olet se mitä edellisissä kysymyksissä olet päättänyt olla.
Puolitoista vuotta sitten, minä pistin itselleni tavoitteen ja annoin sille aikaa monta vuotta. Nyt minulla on päämäärä elämässäni; jotain mihin tähdätä. Tiedän mitä haluan olla, missä haluan olla ja mitä haluan tehdä sitten kun olen siellä. Se ei tarkoita ettäkö jäisin paikalleni odottamaan, vaan se tarkoittaa että nyt voin keskittää ajatukseni ja tekoni oikeisiin asioihin. Harhailun aika on ohi, ja olen päivä päivältä lähempänä sitä jotakin, mitä ja missä haluan olla. En kerro sitä teille, en vielä, mutta kehotan jokaista miettimään mitä haluaa omalta elämältä. Kukaan kun ei voi päättää sitä toisen puolesta, se on tehtävä itse.

Tässä paasaus numero kaksi. Ja söin kinkkukiusaukseni. Oli hyvää!